Tulevaisuuden muistelu ja hetkessä elämisen taito

Mietin road tripillä, onko lapsilla jo luontaisesti hallussa työnohjauksellisia menetelmiä, joita me aikuisena sitten opiskelemme uudelleen?

Olimme lasten kanssa kesälomareissulla. Automatka Lappiin kesti yli 10 tuntia ja 3-vuotiaista matka tuntui aika pitkältä.

Oulun pohjoispuolella toinen heistä sovelsi yllättäen työnohjauksessakin kätettyä tulevaisuuden muistelun menetelmää.

Turvaistuimesta kuului pohdiskeleva kysymys: "Miltäköhän se tuntuu kun tämä matka on ohi ja ollaan perillä?"

Huomasin hetkeni koittaneen verestää työnohjauksellisia taitojani, joten aloin kysellä lisää:

"Mikä saisi matkan menemään joutuisasti?" "Kuka voisi olla avuksi?"

"Mitä voisit tehdä?"

"Mitä voisit kokeilla?"

Jatkokysymykseni saivat vain vaimeaa vastakaikua. Istuimesta vilkaistiin kummastuneen näköisenä. Ei virinnyt mitään visionääristä keskustelua, kuinka vaikkapa laulaminen, eväiden napostelu tai tuulimyllyjen bongailu saattaisi auttaa.

Piti elää hetkessä. Hetket olivat välillä hyviä, välillä pitkäveteisiä. Niissäpä sitten vain oltiin.

Piti tarttua tilaisuuksiin.

"TUULIMYLLYJÄ!!"

"No niinpäs onkin. Kuinka monta näkyy?"

"Haluaako joku välipalaa?"

"JOO!!"

Usein sanotaan, että ihmisen mieli on taipuvainen ennemmin negatiiviseen kuin positiiviseen ajatteluun. Että harjoittelun kautta voi oppia kohdistamaan huomiota sitten rakentavammin. Toki luontaisia suuntautumisia on puoleen ja toiseen.

Yllätyin, että selviytymismenetelmät ovat joskus näinkin spontaaneja ja osuvia. 3-vuotias ei ole kuullut vielä tulevaisuuden muistelusta. Silti hän itse avasi ajattelussaan tällaisen ikkunan.

Aamuyön tunteina matkamme saavutti päätepisteensä. Lapset virkistyivät ja tapasin heidät leikkimästä olohuoneesta kolmelta aamuyöllä, kun muu seurue oli sammahtanut sänkyihinsä.

Oma ajatukseni ei saavuttanut kovin positiivisia tasoja, eikä tulavaisuuden muistelu yltänyt seuraavaa aamua pidemmälle.

"Miltähän se mahtaa tuntua herätä aamulla kukonaulun aikaan näiden kahden aamutoimiin parin tunnin yöunilla?"

"Mikä voisi olla ensimmäinen, pienikin askel?"

"Kuka voisi minua auttaa?"

Kun aamu vihdoin koitti, kahvia oli keitetty, lapsia oli pidetty silmällä. Prosessiin sai luottaa - olihan meitä monta aikuista matkassa.

Vastuun jakautuminen oli minulle avain onnistuneeseen perhelomaan.

Tästä viisastuneena kohdistan katseeni tulevaan syksyyn ja mietin, miltä se mahtaa sitten parhaimmillaan tuntua.

Mitä alkavalta syyskaudelta toivoisin?

Mitä voisin itse tehdä, jotta syksyn kiireet saisi ottaa vastaan lempeämmin?

Mikä olisi pienin mahdollinen askel?

Entä kuka voisi minua auttaa?

Miltä Sinun syksysi näyttää?